Kaarinalainen Ilkka Pesu istui Kakolassa pitkän kakun – vuodesta 1965 vuoteen 1996. Tosin hän kulki avainten kanssa minne halusi, apulaisjohtaja kun oli. Hurjan pojan koti, alun perin työ- ja ojennuslaitos, virallisesti viimeiset vuodet Turun Keskusvankila.

Riihimäen Keskusvankilasta pakkolaitoksen apulaisjohtajaksi Turkuun tullut Pesu ei halunnut Kakolaan, paikalla oli hurja maine. Mutta kieliopiskelut yliopistossa vaihtuivat uraan vankeinhoidossa, ja vuonna 1972 Pesusta tuli Turun Keskusvankilan ensimmäinen apulaisjohtaja.

- En ole ratkaisua koskaan katunut. Työ on ollut raskasta mutta mielenkiintoista, eläkepäiviä vuodesta 1996 viettänyt vaarallisten rikoksenuusijoiden paimen kertoo.

Kakolaan tulijat olivat jo reissussa rähjääntyneitä pitkän tien kulkijoita. Pesun tehtäviin kuului muun muassa tulopuhuttelun pitäminen, sijoitus työhön ja asumaan sekä lausuntojen laatiminen eristettävistä vangeista. Miehet käyttäytyivät asiallisesti, mutta monesta kuulsi katkeruus.

- Monta kertaa miehen sai pian siirtää vankimielisairaalaan. Silloin ei ollut niin paljon huumeita kuvioissa kuin nyt, mutta alkoholismia kyllä. Moni tuli kerta kaikkiaan karmeista lapsuusoloista, Pesu muistelee.

Elämässä tarvitaan ripaus onnea

Rikollisuuden syitä on tutkittu vuosisatoja, eikä niistä Pesun mukaan päästä selville. Hänen kokemuksensa mukaan lapsuudessa opitut elämänarvotkaan eivät aina pelasta. Apulaisjohtaja toistaa useampaan kertaan, että elämässä pitää olla myös onnea matkassa. Sattumarikollisen tarina on usein traaginen.

Vaikka joku aikanaan uhosi, että "kyllä se luoti teistäkin menee läpi", kaupungilla moni entinen vanki tervehti iloisesti.

- Kun vankia kohteli asiallisesti, kaikki toimi. He odottivat henkilökunnalta oikeudenmukaisuutta, ja niin pitääkin olla.

Pesun puheille vanki tuli yleensä saattavan vartijan kanssa. Psykopaatit ja humalaiset olivat arvaamattomia, mutta ennakoimalla välttää usein vaaran. Moni salakuljetti huumaavia aineita tai yritti tehdä kiljua.

- Siitä jää aina kiinni, siinä on niin voimakas haju!

Vuosien myötä vangit oppi myös tuntemaan, sillä Kakolaan tultiin kerta toisensa jälkeen. Vaikka kirjalliset työt veivät ison osan ajasta, Pesu pyrki kiertämään asuinosastolla pysyäkseen tuntumassa, kuten hän itse asian ilmaisee. Pahimmillaan Keskusvankilassa asui yli 700 vankia.

Kierre vaikea murtaa

Kakolan miehet pyrkivät asumaan yksin, ja joihinkin selleihin jopa jonotettiin. Osastoilta käytiin töissä eri toimipisteissä. Työkykyiset olivat velvollisia töihin. Luottovanki saattoi päästä töihin vankila-alueelle. Osa käytti hyväkseen mahdollisuutta opiskella aina yo-tutkintoon saakka.

Pesun kohdalle osui myös Ruotsista siirretyn kolmoismurhaajan vastaanottaminen.

- Hän ei ollut kovanaama eikä vankijohtajatyyppi. Minä kysyin, että mikä tämä juttu oikein oli. Hän puolustautui syyttämällä naisystävää ja huumeita. Minä uskon, että jokin pieni omantunnonkolkutus hänessä silloin kävi.

Pelko ei käynyt mielessä silloinkaan, kun vanki luuli Pesua piruksi, ja vartija myöhemmin löysi vangin patjan alta omatekoisen rassin.

- Jos pelkäisi, ei sopisi siihen työhön. Välimatka oli pidettävä, vaikka kuinka hyvän päivän tuttuja olisi oltu, ja vaikka joukkoon mahtui erittäin mukavia vankeja, joitten kanssa tuli jutustelua monista asioista. Perhekin ajatteli, että työ kuin työ.

Vangin kierre – alkoholi, vanhat kaverit ja työttömyys oli vaikea murtaa. Aito uskoon tuleminen saattoi auttaa. Varsinkin jos vielä avioitui kiukkuisen akan kanssa, joka piti miestä kurissa!

- Kerran mies esitteli minulle, että tässä se kiukkuinen akka sitten on. Se oli hieno juttu, Pesu nauraa.

Pesu muistuttaa, että vangit ovat pohjimmiltaan tavallisia ihmisiä. Ei mitään Aku Ankan Karhukoplan jäseniä, jotka tunnistaa roistoiksi jo ulkonäöstä.

- Joukkoon mahtuu monenlaisia ihmiskohtaloita. Ja vapaana kulkee niitä, jotka linnaan kuuluisivat.

Pieni Kakolasanasto:

lusia – vanki ei kärsi vaan lusii rangaistusta

annex, annes – lisärakennuksessa sijainnut vankimielisairaala

pytty – pakkolaitos

pamppu – vartija

linnajuristi – lakiin perehtynyt vanki

rassi – omatekoinen ase

Vankimielisairaalan muuria vasten nojaava Ilkka Pesu kertoo, että hänen työhuoneensa sijaitsi taustalla näkyvässä vanhassa rakennuksessa läntisellä osastolla. – Joskus Ruotsin-laivalla joku luuli sitä Turun Linnaksi. En viitsinyt oikaista.

Tämä nyt kullattu avain oli työvuosina Ilkka Pesulla arkisin käytössä.

–a-ss