Mauri Kainulainen on kesälomalla. Pakkanen jäädyttää hommat heti. Kivimies jatkaa kevään tullen roudan sulettua kivikatujen ja –torien, liikenneympyröiden ja muiden kohteiden tekemistä.

Viime vuonna Håk Graniitti työskenteli Turun Tuomiokirkon ympärillä, mutta kulttuuripääkaupunkivuosi toi tauon. Homma jatkuu ensi vuonna. Jos talvi on lepoaikaa, kesät painetaan täydellä tohinalla pitkiä päiviä.

Perniöläinen Håk Graniitti on perustettu 1988, ja nykyään Kainulainen on ainoa omistaja. Muun muassa vaatemyyjänä ja kaupan kassana työskennellyt mies perehtyi alaan sedän opissa Helsingissä. Kirjastosta löytyi yrityksen perustamisopas, ja ammattitaito on karttunut vuosien kokemuksen ansiosta.

- Olen myös opiskellut alaa ja opetankin jonkin verran, yrittäjä kertoo.

Kainulaisen mielestä kivi on mielenkiintoinen materiaali, josta voi tehdä kokeiluja mielikuvituksensa mukaan. Hän sanoo kiven olevan helpompi työstää ja käsitellä kuin puu. Sesonkina toistakymmentä työntekijää työllistävän yrityksen liikevaihto liikkuu 700 000 – 800 000 euron tuntumassa.

- Aina kun Turussa mennään 40 senttiä syvemmälle, Museovirasto tulee kuvioihin. Luonnollisesti se hidastaa työntekoa ja aikataulut muuttuvat arvoituksellisiksi, mutta tulemme hyvin juttuun.

Missä ammattiylpeys?

Yrityksen työmaat ovat pääasiallisesti Varsinais-Suomessa, mutta Kainulainen lupaa harkita pidempää reissua, jos kohde on tarpeeksi mielenkiintoinen ja haastava. Puhelimitse mitään hinta-arvioita ei kannata kysellä.

- Valtion ja kuntien urakat ovat isoja ja pitävät kiireisenä. Yksityispihojen tekoon aika ei riitä. Paitsi jos tilaaja tyytyy minun aikatauluuni.

Oma talo on kiveä päältä ja sisältä. Rakennuksesta löytyy taidokkaita upotuskoristeluita ja mielenkiintoisia yksityiskohtia. Muun muassa kuraeteinen naamioituu linnanmuurin taakse.

Nykyinen kiireen leimaama rakentamiskulttuuri ei saa Kainulaisen hyväksyntää. Työmaalla ei ehdi pohdiskella, saati siirtää ammattitaitoa mestarilta oppipojalle. Hätiköiden tehdyt ratkaisut voivat harmittaa jälkikäteen.

- Ammattiylpeys on kadonnut, ollaan ”vain töissä”, mies harmittelee.

Kainulainen ei myöskään ymmärrä yrittäjien kadehtijoita. Yrittäjä repii tuloksen omasta selkänahastaan ja on täysin yhteiskunnan sosiaalisten turvaverkkojen ulkopuolella, samoin puoliso on lainsuojaton. Sekin harmittaa, että ennen riitti miehen sana, nykyään kaikki pitäisi panna paperille.

Toiminnassa alkaa olla jo jälkikasvu mukana, ja vaimo Eeva-Liisa, kampaamoyrittäjä, saa miehensä arvostuksen ja kiitoksen. Perheen yhteinen harrastus on rock-konsertit, joiden taltiointeja katsellaan kotona isolta kankaalta, ja joihin matkustetaan kotimaassa ja Euroopassa.

Mauri Kainulainen on ammatistaan ylpeä, mutta muistuttaa, ettei yrittäjiä kannata kadehtia.