Kun treenilenkit ovat kahden tunnin ja 25 – 30 kilometrin luokkaa ja osallistuu maratoneihin, voi kutsua itseään maratoonariksi, kuten RTV-Yhtymän Varsinais-Suomen aluejohtaja Tommi Suominen.

Suomisen ensimmäinen, Paavo Nurmen nimeä kantava maraton toteutui Turussa vuonna 1997. Sen jälkeen täysmaratoneja, 42,2 km, on taittunut 15. Myös puolimaratoneja juokseva Suominen ei enää kymmenen kilometrin kisoja Suominen jaksa laskea. Hän on osallistunut myös Helsinki City Marathoniin ja Vaarojen Maratoniin Lieksan Kolilla.

Suominen pinkoo vähintään yhden maratonin vuodessa, mutta tähän vuoteen niitä on mahtunut neljä. Niistä suurin elämys oli New York City Marathon lokakuussa, johon mies osallistui ensimmäistä kertaa. Matkan taittaminen yli 50 000 muun juoksijan kanssa oli kokemus vailla vertaa.

- Kaksi miljoonaa ihmistä seurasi herkeämättä radan varressa ja kannusti koko ajan, Suominen kertoo.

30 kilometrin jälkeen tulevat kipu ja väsymys. Ajatukset synkkenevät, vieraalla reitillä miettii, pääseekö maaliin ikinä ja kiroaa omaa tyhmyyttään vapaaehtoiseen rääkkiin osallistumisesta. Viisi kilometriä ennen maalia tulee siunattu lopun häämöttämisen helpotus, ja maaliin pääsyn tunne on syy juosta.

- Vaikka hädin tuskin kykenee kävelemään, alkaa miettiä, missä juoksee seuraavaksi, Suominen tunnustaa.

New Yorkin maraton päättyi aikaan neljä tuntia ja yhdeksän minuuttia.

Hitaita, pitkiä lenkkejä

Mies juoksee viisi kertaa viikossa, ja saattaa uida ja pyöräillä sen lisäksi. Talvisin Suominen harjoittelee hiihtämällä, ja jatkaa juoksulenkkejä ulkona järeämmin varustein. Juoksukouluun osallistumiseen tuntuu olevan tarvetta, sillä alamäkijuoksussa on ongelmia. Muuten Suominen tutkii lajia internetin avulla ja soveltaa laitevalmistajien valmennusohjeita.

Harrastuksessa oli tauko 2000-luvulla perhesyistä. Työkiireiden lisäksi lapsia syntyi peräjälkeen kolme, ja isää tarvittiin kotona. Nyt nuorinkin on koulussa, ja isä on saanut paneutua 2009 uudelleen aloittamaansa harrastukseen täysipainoisemmin.

Haastavinta lajissa on kestävyysharjoittelu, pitkäkestoiset, hitaat lenkit. Mutta endorfiinijano piiskaa lenkille ja kisoihin. Täysin alkoholista kieltäytyvä Suominen hymyilee, että jostain hänenkin on mielihyvänsä haettava.

- Minulla ei vain ole mitään syytä juoda. Mutta tässä yhteiskunnassa on vaikeaa olla selvin päin, ja valintaa joutuu puolustelemaan, hän pohtii.

Suominen on jo ilmoittautunut toukokuiseen kisaan Kööpenhaminassa, Tanskassa. Aikaa tekee mieli parantaa aina, mutta ikä tekee tehtävänsä. Oman pääkopan takia reitin tutkiminen etukäteen ja juoksusuunnitelman tekeminen ovat tärkeä osa valmistautumista.

- Se on myös maratonin ongelma: on päätettävä tavoiteaika ja vauhti etukäteen, ja mentävä tasaista vauhtia alusta loppuun.

Aina maaliin

Lepo on treenaamisen tärkein asia. Omaa kehoa on kuunneltava. Kuluneen vuoden Suominen on säästynyt vammoitta.

Lajin harrastaminen antaa hyvän kunnon ja tukee terveyttä. Juoksun lopputulokseen vaikuttaa moni asia, ja vaikka kunto olisi hyvä, suoritus voi olla huono. Kunnon varusteet ovat testatut ja istuvat. Noin viikko ennen maratonia aloitetaan tankkaaminen syömällä ja juomalla.

Suominen tulee aina maaliin, kynnys keskeyttää on niin korkea. Kerran maaliviiva ylittyi ontuen:

- Kestän huonon ajan, mutten keskeytystä.

Kun 42 kilometrin jälkeen lopulta pysähtyy, lihakset menevät saman tien jumiin. Maratonin jälkeinen ensimmäinen yö on vaikea, keho ja nuppi käyvät kierroksilla, kroppa on sekaisin, ja tila muistuttaa krapulaa.

Maratonin jälkeen Suominen juhlii syömällä hyvin, mutta menee useampi tunti ennen kuin keho suostuu vastaanottamaan ravintoa. New Yorkissa mieheen upposi hyvä pitsa.

- Pitseria oli yläkerroksessa, ja palatessa teki mieli jättää portaat väliin ja liukua kaidetta pitkin alas. Mutta harrastus on auttanut löytämään omat rajat, tuntemaan kehon ja opettanut määrätietoisuutta.

Viime syksyn New York City Marathonista muistuttaa juoksijoille jaettu mitali, Tommi Suominen näyttää.

–a-ss.