Yrittäjyys on tänä päivänä noussut arvoon arvaamattomaan. Eniten sen puolesta tuntuvat puhuvan sellaiset ihmiset, joilla ei ole siitä kokemusta tai uskallusta kokeilla sitä. Monet tutkimukset kertovat, että Suomessa on vähän yrittäjiksi aikovia erityisesti korkeakoulutettujen keskuudessa. Suomessa on yrittäjiksi aikovia erään tutkimuksen mukaan 4%, kun Kiinassa heitä on 51%. Tästäkö syntyy Kiinailmiö maailmantaloudessa? Yrittäjyydestä puhutaan siis yleisesti suotuisassa sävyssä, mutta esimerkiksi yrittäjyyskasvatuksen saaminen mukaan oppilaitosten opetussuunnitelmiin takkuaa.

On varmaan totta, että itse yrittämisestä on syntynyt turhankin ikävä kuva kansalaisten keskuudessa. Julkisuudessa kerrotaan ennemminkin ongelmista, riskeistä ja sosiaaliturvan puutteista, varsinkin yrittäjän alkutaipaleella. Totta kuitenkin on, että kun ensimmäiset viisi vuotta on ohitettu, yrittäjän elämä on pääsääntöisesti hyvin palkitsevaa. Yrittäjät eivät ole homogeeninen joukko, on ammatinharjoittajia, jotka työllistävät itsensä ja on yrittäjiä, jotka ovat työnantajia työllistämällä myös muita kuin itsensä. Toiminnan puitteet eroavat melkoisesti. Yrittäjille yhteistä on kuitenkin sekä valta että vastuu tehdä työolosuhteista hyvin pitkälle haluamansa kaltaiset. Kun ottaa huomioon yhteiskunnan asettamat reunaehdot, voi yrityksensä toiminnan järjestää omasta näkövinkkelistä järkevällä tavalla. Se on yrittämisen vapautta.

Mitä siis pitäisi tehdä, jotta yrittäjyyttä ja yrittämistä voitaisiin edistää?

Pitääkö yrittäjiä tukea ja millä tavalla? Voi olla, että starttiraha tarvitaan aloitettaessa, mutta myöhemmin rahaa ei tarvitse jakaa. Parhaiten yrittäjyyttä tuetaan kouluttamalla ammattitaitoista työvoimaa, jonka asenne työhön on kunnossa. Julkisen sektorin palveluiden uudelleenjärjestämisessä piilee huomattava yrittäjyyspotentiaali. Kuntien tulisi vihdoinkin tunnustaa olemassa olevat realiteetit ja ryhtyä hankkimaan palveluja lisääntyvässä määrin yrityksiltä. Liian usein kuntien järjestämät tarjouskilpailut ovat edelleen suorastaan nöyryyttäviä, erityisesti hoiva-alalla. On selvää, että palvelujen laatutasosta on huolehdittava, mutta sen arviointi tulee tapahtua tasapuolisesti kaikki tarjoajaosapuolet huomioon ottaen. Näyttääkin siltä, että yhteistyön eväitä ja molemminpuolista arvostusta tarvitaan näissä asioissa huomattavasti lisää.

Pirkko Keskinen
puheenjohtaja