VIISI METRIÄ MATKAA HYVÄÄN PALVELUUN

Lankomiehen kanssa tuli tehtyä kesällä kahden viikon purjehdusmatka Ruotsin rannikolle saakka. Tarkoituksenamme oli visiteerata muutamalla kiinnostavalla majakkasaarella.

Roslagenin alueen Örskärin saarella oli tarjolla jopa palveluja. Venelaiturilta oli muutaman kilometrin kävelymatka majakalle, jonka vieressä olevaan entiseen majakanvartijan asuintaloon oli tehty viihtyisältä vaikuttava retkeilymaja. Asukkaat, joita taisi olla kuusi, olivat samalla tavalla kypsään ikään ehtineitä matkustavaisia kuin mekin, ja pihan pöydissä juotiin lähinnä kahvia tai ikääntyneen rouvasväen pommakkia eli kuohuviiniä.

Toiveemme olivat vaatimattomat: toivoimme pääsevämme majakkaan avomerimaisemia ihailemaan ja sen jälkeen maistuisi varmasti kupponen tummapaahtoista Gevalia-kahvia. Ovi retkeilymajan kahvilaan oli auki. Henkilökuntaa ei näkynyt, mutta kahvia ja kastettavaa oli asetettu tarjolle. Keittiön puolelta kuului ihmisen liikehdinnän ääniä ja uskaltauduimme avaamaan jo valmiiksi raollaan olevaa ovea hieman enemmän.

Ikäisemme miespuolinen henkilö - enkä nyt aio sanoa "herrasmies" - katsahti meihin päin, eikä ollenkaan ystävällisesti. Suora käännös naapurimaan murteesta meni suurin piirtein näin: "Nyt on minun lepotaukoni. Luuletteko, että täällä koko päivän jaksaa töitä paiskia. Ettekö osaa siitä ovipielestä lukea, milloin täällä palvellaan!"

Nöyrinä poikina palasimme ovelle ja siinähän se sanottiin. Kioski olisi kiinni kuudesta seitsemään. Ja kello oli yhdeksää minuuttia vailla seitsemän. Melkein kumarrellen uskaltauduimme vielä lähestymään nykymajakanvartijaa ja varovaisesti kerroimme, että emme sen kummempaa palvelua kaipaisi, kunhan saisimme majakan avaimen, jota kävijöille luvattiin kyltissä kahdenkymmenen kruunun henkilömaksua vastaan lainata. Maksun voisimme suorittaa vaikka palatessamme, kun herran asiakaspalvelijan virallinen työaika taas seitsemän minuutin kuluttua olisi alkanut.

Maisemat onneksi olivat nöyryytemme arvoiset.

Paluumatkan tyynessä säässä arvelimme pystyvämme rantautumaan Märketin majakkasaarelle. Valtakuntien raja halkoo pienen kallioluodon, mutta itse majakka on Suomen puolella. Nuori majakanvartijapariskunta tuli rantaan autonrenkaita kantaen heti, kun lähestyimme saarta ja asetti ne pehmikkeeksi kallioseinämää vasten, jotta rantautuminen olisi turvallisempaa ja vene säilyisi ehjänä.

Iloisten tervetulotoivotusten ja köysien kiinnittämisen jälkeen meiltä kysyttiin, maistuisiko tuore kahvi. Ja vaikka ei olisi maistunutkaan, niin noin ystävälliseen kysymykseen ei voinut vastata muuten kuin myöntävästi. Kiipesimme majakkaan, joimme vastakeitetyt kahvit ja söimme palat kääretorttua samalla kun kuuntelimme pariskunnan mielenkiintoisia kertomuksia kahden majakalla vietetyn viikon ajalta.

Viiden euron maksu majakkaan pääsystä ja tarjoilusta ei kirpaissut lainkaan ja rahaa tuli jätettyä vielä maksuina muutamista kalentereista ja t-paidoista. Kaikkiin meitä askarruttaneisiin kysymyksiin saimme vastaukset ja pääsimme näkemään majakan kaikki tilat, mukaan lukien pariskunnan huikeanäköalaisen makuukammarin majakan huipulla.

Kummankaan majakan kävijämäärät eivät asiakaspalvelijaa vaatimuksillaan kesän aikana näännytä.

Mistä palveluasenteen eroissa sitten oli kysymys? Sukupolvieroistako? Eikö nykynuorisoa jatkuvasti syytetä hyvän palveluasenteen puuttumisesta ja palveluammattien aliarvostamisesta? Ainakin tämän kokemuksen mukaan syytökset ovat perusteettomia. Märketin pariskunta taisi tehdä työtään ideologisin perustein, palkatta. Örskärin ärtyisä isäntä oli yksinomaan palkkansa motivoima.

Vai oliko kyse siitä viiden metrin matkasta, joka oli ystävällisen majakan palveluista matkaa naapurimaan rajalle?
Kylmäsen Usko