SUKELTAJIEN VANHAINKOTI

Vanha armeijakaveri on harrastanut sukeltamista kolmekymmentä vuotta. Pääsin viime viikonlopuksi mukaan sukellustukialukselle, kun kuusi kypsään ikään ehtinyttä hylkysukeltajaa tutki Saaristomeren eteläpäähän uponneiden alusten jäännöksiä. Ensimmäisenä päivänä en ymmärtänyt ikäisteni herrojen tarinoinnista yhtään mitään, vaikka kuusikymppisten miesten puheenaiheet yleensä ovat aika yleismaailmallisia.

Nitroksit ja trimiksit tuntuivat kavereitteni rankkauksessa voittavan oluen ja lonkeron. Rebreather ei ollutkaan koirarotu eikä diluentti virolaisen vodkan vaarallisempi versio. Repe ei ollut sarjakuvista tuttu sorsa ja kun joku tokaisi, että aikoi laittaa rekun suuhun ja hypätä, oli pakko jäädä katsomaan millaista tavaraa suuhun oli tarkoitus tunkea. Jääkaapin koiranmakkaralokerosta tuota tarjontaa ei käyty hakemassa, vaan kyseessä oli ilmasäiliön painetta alentava ja sopivasti ilmaa annosteleva regulaattori.

Olin suurimman osan ajasta täysin ulkopuolinen, kuten konsanaan rollaattoriukko nuorison teknomusiikkitapahtumassa.

Rollaattoreista sukeltajat alkoivat keskustella illan grillihiillosten äärellä, kun kumipuvut oli laitettu kuivumaan. Sukellustukialukseen pitäisi kuulemma saada hissi, jotta vedestä pystyttäisiin vielä käsivoimien hiipuessakin nousemaan partaan ylitse. Miehet pohtivat kohtaloaan muutaman vuosikymmenen päästä, kun koittaisi aika siirtyä toisenlaisten vanhojen hylkyjen joukkoon, vanhainkotiin.

Rustokorvaiset mutapohjien tonkijat olivat huolissaan siitä, miten ikinä sopeutuisivat tavanomaisen vanhainkodin rauhalliseen tunnelmaan. Lopulta ideointi sukeltajien oman vanhainkodin olosuhteista muodosti illan ohjelman, josta riitti iloa ja huvia melkeinpä siihen saakka, kun tähtitaivas alkoi punertua aamun kajoksi.

Vanhainkodissa pitäisi ilman muuta olla allas sukeltamista varten. Ja altaan vierellä rollaattoriparkki. 25-vuotiaat sutjakat hoitajattaret auttaisivat kumipuvun pukemisessa ja painovyön asentamisessa luukadon pehmentämille lanteille. Uima-allasbaarin hanoista saisi sekoittaa itselleen lauantai-illan typpihumalan ja kompressorin rauhoittava hurina tuudittaisi elämän ehtoopuolelle saapuneet sukeltajat iltaisin uneen. Tyynyjen alle piilotettaisiin ledit ja hidit siltä varalta, että yön pimeydessä olisi piipahdettava luonnollisilla tarpeilla.

Toisaalta vanhuuden vaippaikään siirtyminen ei kuulemma tekniikkasukeltajaa häiritsisi. Pitkillä sukelluksilla vaipat sukelluspuvun alla ovat tavanomainen vakiovaruste.

Vielä paluumatkankin aikana vanhainkotisuunnitelmat naurattivat, mutta ajatusteni joukkoon pyrki myös vakavampi näkökulma aiheeseen. Voisivatko tulevaisuuden vanhainkodit ja palvelutalot todellakin erikoistua? Olisivatko viimeiset vuodet antoisampia, jos tarinointia tutuista ja kiinnostavista aiheista voisi jatkaa vielä hoitokodin puutarhakeinussa kaltaistensa parissa?

Lukiot ovat alkaneet erikoistua ja tarjota lahjakkuudeltaan erilaisille nuorille mahdollisuuksia kehittää parhaita taitojaan. Eikö vanhuus voisi samalla tavalla olla antoisampaa aikaa, jos harrastaja tai ammattimies voisi jatkaa mielenkiintonsa kohteen parissa vielä siinä vaiheessa kun voimat eivät enää raskaaseen tekniikkasukellukseen riitä?

Jos sukelluksen harrastaja - kuten armeijakaverini sukelluskumppaneineen - on valmis laittamaan harrastukseensa aktiivivuosinaan kymmeniä tuhansia euroja, ei varmaankaan tuottaisi suurempaa tuskaa sijoittaa liikeneviä varoja vanhuuden koittaessa samaiseen harrastukseen.

Ei sukellusvanhainkotipaikkaa tarvitsisi kunnan verovaroilla ainakaan kokonaan kustantaa. Kuukausihinta erityisvanhainkodissa muodostuisi markkinavoimien mukaan, ja arvelenpa, että seuraavien vuosikymmenten aikana hoitokoteihin päätyvien armeijakavereideni ja heidän ikätoveriensa varallisuus alkaa olla sitä tasoa, että mieluisasta hoitopaikasta pystytään hyvin maksamaan. Taidanpa tarjota ajatukseni vinkkinä hoitoalan yrittäjille!
Kylmäsen Usko