Kuntoiluhullut

Poika oli ostanut rekkitangon ja ripustanut sen opiskelijaboksiinsa ovenkarmien väliin. Meikäläinenkin vielä tempaisi muutaman leuanvedon ilman sen suurempaa harjoitusta, onhan sitä tullut puita hakattua, kannettua talvirenkaita kellarin ja autokatoksen väliä muutaman kerran vuodessa ja vaimon pyynnöstä parin kuukauden välein siirreltyä painavia huonekaluja olohuoneen seinältä toiselle. Kyllä sillä menolla lihakset voimissaan pysyvät.

Pojan tyttöystävä kuului selostavan leuanvetoharjoittelun tieteellistä puolta pojalle. Pysähdyin oikein kuuntelemaan kun innokkaat kuntourheilijat syventyivät lihasharjoituksien teoriaan. Siinä analysoitiin poikittaisia ja pystypäisiä lihaksia, puolen kilon painoerojen vaikutusta kolmenkymmenen noston kolminkertaisten sarjojen tehoon ja maitohapporajojen vaihteluja eri aamujen välillä. Ja minä kun olen aina luullut että leuanvetoa yksinkertaisesti yritetään niin kauan että lihaksissa on riittävästi voimaa nostoa varten.

Keskustelu muuttui entistä mystisemmäksi kun tyttöystävä pääsi kertomaan juoksuharjoittelustaan. Siihen eivät suinkaan riittäneet lenkkitossut, vaan jalkineiden pohjissa tuli kuulemma olla sopiva määrä ilmakuplia ja kummallisia geelejä. Juokseminenkaan ei enää ole sitä että lähdetään metsäpolulle ja lenkkeillään se mikä jaksetaan. Nykyisin siihen tarvitaan erilaisia mittareita joita sitten viritellään rintalihasten ympärille ja kellon näköisestä vempeleestä seurataan sydämen lyöntitiheyttä. Kolmensadan euron kello kertoo milloin sydän alkaa lyödä liian tiheään tahtiin. Entisaikaan nekin lyönnit pystyi rinnassaan itse tuntemaan ilman sen mutkikkaampia laitteistoja.

Juoksulenkin jälkeen tämä nuori nainen yhdistää mittarikellonsa tietokoneeseensa, joka sitten kertoo miten harjoitus meni. Ja minä kun kuvittelin että sen tietäisi siitä miten pitkälle jaksoi juosta ja miten nopeasti.

Ällistyttävimmät kuntoilutarvikkeet kaivettiin vielä esille eteisen kaapista. Viidenkympin hintaisen rantapallon päällä lojuen kuulemma vatsalihakset saisivat uimarantakelpoisen ulkonäön. Paksua kuminauhaa (20 euroa) venytellään käsillä samalla kun sen päällä seistään. Harjanvarren näköistä keppiä (24 euroa) pyöritellään vartalon edessä ja takana ja olkapäät kuulemma pysyvät kunnossa. Kävelylenkeilleenkin nämä nuoret virittävät pienet hiekkapussit (15 euroa) nilkkoihinsa ja ranteisiinsa jotta matkanteko olisi raskaampaa.

Ainakin vielä muutama vuosi sitten poikaa ei saanut kirveelläkään kiipeämään rappusia jos hissi ei ollut rikki, eikä maitokauppaan suostuttu missään tapauksessa kävelemään. Puidenhakkuuta ei kannattanut ehdottaakaan.

Mikä ihme se mahtaa olla joka tekee noin teennäisestä ja erilaisten kalliitten välineitten avulla suoritettavasti liikunnasta niin mukavaa ja kiehtovaa ja ainakin harrastajien mielestä tehokastakin. Urheiluvälineiden kehittäjät ja niitä myyvät kauppiaat ainakin hyötyvät.

Missä on se yrittäjä, joka valmistaa ensi kesän mökkikaudeksi puunhakkuu- ja vedenkantomittarin jonka voi yhdistää tietokoneeseen, tai laitteen, joka laskee verkkojen soutajan aironvedot ja ilmoittaa piipittämällä oikean vetotiheyden. Marjan- ja sienenpoiminta-anturit olisivat syksyksi toivottavaa tuotekehitystä. Lisäksi samaiset yritykset voisivat välittää näihin mainitsemiini lajeihin Personal Trainerit, jotka veloittavat kolmekymppiä tunnilta siitä että virittävät nuorison oikeisiin marjanpoiminta-asentoihin metsissä ja harjoituttavat sopivat halkaisukirveskaaret, joilla ojentajalihas parhaalla mahdollisella tavalla treenaantuu.
-Kylmäsen Usko